Suolaa silmänkantamattomiin

Bolivia on upea maa täynnä hienoja matkakohteita. Yksi niistä on 3600 metrin korkeudella sijaitseva Salar de Uyuni Bolivian lounaisosassa lähellä Chilen rajaa.

Olen menossa suola-aavikolle elokuussa kuivan kauden aikaan, mutta mieleeni juolahti että olisi hienoa nähdä suola-aavikko myös sadekauden aikana, jolloin se muuttuu aavikosta suolajärveksi. Tällä hetkellä Boliviassa on virallisesti sadekausi, mutta vuosi on ollut erikoinen. Osassa Boliviaa ei ole erityisemmin satanut, kun taas esimerkiksi pohjoisessa Benin maakunnassa on satanut senkin edestä. http://www.bbc.com/news/world-latin-america-26029248

Yleensä Salar de Uyunilla riittää vettä toukokuulle asti, joten päätimme muutama viikko sitten parin kaverin kanssa tehdä päiväretken suola-aavikolle toiveenamme nähdä aavikkolla vettä. Matkaaminen La Pazista Uyunin kaupunkiin ei voisi olla helpompaa. Menimme kaksi päivää ennen lähtöä bussiasemalle, jossa ostimme liput yöbussiin (130 bolivianoa eli n. 13 euroa yhteen suuntaan semi-cama -bussissa, jonka penkit taipuvat noin puoliväliin alas). Liput kannattaa ostaa ainakin jonkin verran ennen matka-aikaa, koska reitti on turistien keskuudessa erittäin suosittu. Yksi kavereistamme joutuikin jäämään pois retkeltä, koska ei enää lähtöajankohtana saanut lippua.

Bussimatka kesti 12 tuntia, mutta mikäli ei ole ongelmia nukkua bussissa, niin matka-ajasta ei kannata huolehtia. Itselläni nukkuminen bussissa teettää ongelmia, etenkin tällä reitillä, jolla suurin osa tiestä on päällystämätöntä muhkuraa ja kyyti sen mukaisesti aika raffia. Toisaalta bussimatkustaminen on sen verran halpaa, niin mitäpä sitä nyt yöunia murehtimaan. Perille päästyämme meitä oli vastassa (bolivialaiseen tapaan puolitoista tuntia myöhässä) matkanjärjestäjä, jolta olimme ostaneet retken suola-aavikolle. Lopulta vielä pari tuntia palloiltuamme yllättävän mukavassa, mutta hyvin turistivoittoisessa Uyunin kaupungissa, retki lopulta alkoi. Kaikki retket alkavat samaan aikaan kello 10.30, jolloin nelivedot lähtevät liikkeelle sisällään yleensä kuskin lisäksi seitsemän matkustajaa. Jos vain mahdollista, kannattaa yrittää saada istumapaikka muualta kuin viimeiseltä penkkiriviltä, mikäli haluaa panostaa mukavuuteen matkanteossa. Iso osa ajasta nimittäin kuluu autossa istuessa, eikä se ole kovin mukavaa polvien ollessa kiinni edessä olevassa selkämyksessä.

Uyunin taloja

Laama Uyunin kaupungissa

Ensimmäinen kohde oli junien hautausmaa. Jotenkin kummallisen oloinen turistinähtävyys. Vanhat höyryveturit on jo vuosia sitten vain hylätty alueelle. Voisi kuvitella, että vanhat junaromut olisi joko kierrätetty tai muutoin tuhottu, eikä vain jätetty keskelle autiomaata. Toisaalta nähtävyydessä oli omalla tavallaan kaunista estetiikkaa, vaikka kyllä mietin mitä tuhoa ruostuneet metalliromut saavat aikaiseksi maaperässä ajan kuluessa. Toisaalta saattaa olla, ettei hätä ole tämän näköinen, Junien metalli on nimittäin haluttua tavaraa, ja ihmiset käyvät salaa keräämässä sitä talteen alueelta. Junia onkin koko ajan vähemmän turistien ihmeteltävinä ja saattaa olla ettei junia muutamien vuosien kuluttua ole olemassa, ellei Uyunin pikkukylä ole sitä ennen tehnyt asialle jotain. Suunnitelmissa on muuttaa alue museoksi.

Vanhat raiteet häviävät horisonttiin

Junan katolta ei ollut kivaa yrittää tulla alas

Junien hautausmaan jälkeen siirryimme itse maailman suurimmalle suola-aavikolle. Upea paikka, valtavan kokoinen alue pelkkää valkoista suolaa kilometrien verran (n. 10 582 neliökilometriä wikipedian mukaan). Suolakuoren alla on kuitenkin vettä. Veden näkee niissä kohdin, joissa suolakuoreen on ilmestynyt reikiä. Kuoren alareuna on täynnä kristallisoitunutta kidettä. Kuori on kuitenkin ihmeen kestävä, vaikkakin ohut. Aavikolla ajetaankin osio Dakar-rallista tammikuussa. Kuljettajien täytyy kuitenkin tietää reitti hyvin, sillä aavikon alla kulkee joki, jonka kohdalla kuori on heikko ja saattaa pettää.

Valokuvia oli hauska ottaa 

Valkoista suolaa

Viimeinen kohde oli Isla del Pescado, joka aavikon ollessa veden vallassa on ihan oikea saari. Nyt se vaan kohosi suola”merestä” kummallisena saarekkeena täynnä jättimäisiä ikivanhoja kaktuksia. Saaren äärellä söimme lounaamme, joka oli laaman lihaa. Vähän hassulta tuntui syödä laamaa, mutta ihan maukasta se oli. Vinkkivitonen aavikolle matkaaville: ottakaa mukaan jotain pään suojaksi! Aavikon ollessa hohtavan valkoinen ja auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta ainakin minulla päälaki kärähti pahemman kerran ja auringonpistos oli lähellä.

Jättiläiskaktuksia

Isla del Pescado

Päivä oli huippuhieno, vaikka emme nähneet veden pisaraakaan suola-aavikolla. Se jäi hieman kaihertamaan mieltä, etenkin kun nyt tekstiä kirjoittaessani on jo pari viikkoa putkeen satanut joka päivä ja varmasti aavikollakin olisi vettä. Tein siten päätöksen palata Boliviaan joku päivä sellaisena aikana, jolloin aavikolla takuuvarmasti näkee vettä!

Paluumatka La Paziin sujui paremmilla yöunilla, vaikka keskellä yötä heräsinkin siihen, että bussin rengas pamahti. Onneksi kuski oli sen verran kätevä (varmaan näillä teillä ei ole kovinkaan harvinaista edellä mainittu tapahtuma), että onnistui vaihtamaan renkaan ja matka jatkui. Olen kuullut tarinoita myös matkan tyssäämisestä ja tuntien odotuksista. La Paziin saavuimme hyvissä ajoin kello kahdeksan aikaan aamulla väsyneinä, mutta onnellisina hienosta kokemuksesta.