Suolaa silmänkantamattomiin

Bolivia on upea maa täynnä hienoja matkakohteita. Yksi niistä on 3600 metrin korkeudella sijaitseva Salar de Uyuni Bolivian lounaisosassa lähellä Chilen rajaa.

Olen menossa suola-aavikolle elokuussa kuivan kauden aikaan, mutta mieleeni juolahti että olisi hienoa nähdä suola-aavikko myös sadekauden aikana, jolloin se muuttuu aavikosta suolajärveksi. Tällä hetkellä Boliviassa on virallisesti sadekausi, mutta vuosi on ollut erikoinen. Osassa Boliviaa ei ole erityisemmin satanut, kun taas esimerkiksi pohjoisessa Benin maakunnassa on satanut senkin edestä. http://www.bbc.com/news/world-latin-america-26029248

Yleensä Salar de Uyunilla riittää vettä toukokuulle asti, joten päätimme muutama viikko sitten parin kaverin kanssa tehdä päiväretken suola-aavikolle toiveenamme nähdä aavikkolla vettä. Matkaaminen La Pazista Uyunin kaupunkiin ei voisi olla helpompaa. Menimme kaksi päivää ennen lähtöä bussiasemalle, jossa ostimme liput yöbussiin (130 bolivianoa eli n. 13 euroa yhteen suuntaan semi-cama -bussissa, jonka penkit taipuvat noin puoliväliin alas). Liput kannattaa ostaa ainakin jonkin verran ennen matka-aikaa, koska reitti on turistien keskuudessa erittäin suosittu. Yksi kavereistamme joutuikin jäämään pois retkeltä, koska ei enää lähtöajankohtana saanut lippua.

Bussimatka kesti 12 tuntia, mutta mikäli ei ole ongelmia nukkua bussissa, niin matka-ajasta ei kannata huolehtia. Itselläni nukkuminen bussissa teettää ongelmia, etenkin tällä reitillä, jolla suurin osa tiestä on päällystämätöntä muhkuraa ja kyyti sen mukaisesti aika raffia. Toisaalta bussimatkustaminen on sen verran halpaa, niin mitäpä sitä nyt yöunia murehtimaan. Perille päästyämme meitä oli vastassa (bolivialaiseen tapaan puolitoista tuntia myöhässä) matkanjärjestäjä, jolta olimme ostaneet retken suola-aavikolle. Lopulta vielä pari tuntia palloiltuamme yllättävän mukavassa, mutta hyvin turistivoittoisessa Uyunin kaupungissa, retki lopulta alkoi. Kaikki retket alkavat samaan aikaan kello 10.30, jolloin nelivedot lähtevät liikkeelle sisällään yleensä kuskin lisäksi seitsemän matkustajaa. Jos vain mahdollista, kannattaa yrittää saada istumapaikka muualta kuin viimeiseltä penkkiriviltä, mikäli haluaa panostaa mukavuuteen matkanteossa. Iso osa ajasta nimittäin kuluu autossa istuessa, eikä se ole kovin mukavaa polvien ollessa kiinni edessä olevassa selkämyksessä.

Uyunin taloja

Laama Uyunin kaupungissa

Ensimmäinen kohde oli junien hautausmaa. Jotenkin kummallisen oloinen turistinähtävyys. Vanhat höyryveturit on jo vuosia sitten vain hylätty alueelle. Voisi kuvitella, että vanhat junaromut olisi joko kierrätetty tai muutoin tuhottu, eikä vain jätetty keskelle autiomaata. Toisaalta nähtävyydessä oli omalla tavallaan kaunista estetiikkaa, vaikka kyllä mietin mitä tuhoa ruostuneet metalliromut saavat aikaiseksi maaperässä ajan kuluessa. Toisaalta saattaa olla, ettei hätä ole tämän näköinen, Junien metalli on nimittäin haluttua tavaraa, ja ihmiset käyvät salaa keräämässä sitä talteen alueelta. Junia onkin koko ajan vähemmän turistien ihmeteltävinä ja saattaa olla ettei junia muutamien vuosien kuluttua ole olemassa, ellei Uyunin pikkukylä ole sitä ennen tehnyt asialle jotain. Suunnitelmissa on muuttaa alue museoksi.

Vanhat raiteet häviävät horisonttiin

Junan katolta ei ollut kivaa yrittää tulla alas

Junien hautausmaan jälkeen siirryimme itse maailman suurimmalle suola-aavikolle. Upea paikka, valtavan kokoinen alue pelkkää valkoista suolaa kilometrien verran (n. 10 582 neliökilometriä wikipedian mukaan). Suolakuoren alla on kuitenkin vettä. Veden näkee niissä kohdin, joissa suolakuoreen on ilmestynyt reikiä. Kuoren alareuna on täynnä kristallisoitunutta kidettä. Kuori on kuitenkin ihmeen kestävä, vaikkakin ohut. Aavikolla ajetaankin osio Dakar-rallista tammikuussa. Kuljettajien täytyy kuitenkin tietää reitti hyvin, sillä aavikon alla kulkee joki, jonka kohdalla kuori on heikko ja saattaa pettää.

Valokuvia oli hauska ottaa 

Valkoista suolaa

Viimeinen kohde oli Isla del Pescado, joka aavikon ollessa veden vallassa on ihan oikea saari. Nyt se vaan kohosi suola”merestä” kummallisena saarekkeena täynnä jättimäisiä ikivanhoja kaktuksia. Saaren äärellä söimme lounaamme, joka oli laaman lihaa. Vähän hassulta tuntui syödä laamaa, mutta ihan maukasta se oli. Vinkkivitonen aavikolle matkaaville: ottakaa mukaan jotain pään suojaksi! Aavikon ollessa hohtavan valkoinen ja auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta ainakin minulla päälaki kärähti pahemman kerran ja auringonpistos oli lähellä.

Jättiläiskaktuksia

Isla del Pescado

Päivä oli huippuhieno, vaikka emme nähneet veden pisaraakaan suola-aavikolla. Se jäi hieman kaihertamaan mieltä, etenkin kun nyt tekstiä kirjoittaessani on jo pari viikkoa putkeen satanut joka päivä ja varmasti aavikollakin olisi vettä. Tein siten päätöksen palata Boliviaan joku päivä sellaisena aikana, jolloin aavikolla takuuvarmasti näkee vettä!

Paluumatka La Paziin sujui paremmilla yöunilla, vaikka keskellä yötä heräsinkin siihen, että bussin rengas pamahti. Onneksi kuski oli sen verran kätevä (varmaan näillä teillä ei ole kovinkaan harvinaista edellä mainittu tapahtuma), että onnistui vaihtamaan renkaan ja matka jatkui. Olen kuullut tarinoita myös matkan tyssäämisestä ja tuntien odotuksista. La Paziin saavuimme hyvissä ajoin kello kahdeksan aikaan aamulla väsyneinä, mutta onnellisina hienosta kokemuksesta.

Bolivialainen oikeudenkäynti

Isäntäperheeni tyttären täti on asianajaja La Pazissa, johon minulla on ollut ilo tutustua. Kyseessä on nimittäin todella ystävällinen ja lämminhenkinen nainen, jonka toimistossa olen tähän mennessä pariin otteeseen vieraillut juttelemassa Bolivian oikeusjärjestelmästä ja maidemme eroista.

Muutama päivä sitten kävimme tädin kanssa katsomassa miltä näyttää La Pazin valitustuomioistuin. Ja hienoltahan se näytti. Upea vanha ja arvokas rakennus kaupungin keskellä. Jotta tutustuisin oikeusjärjestelmään syvemminkin, kuin vain rakennusta ihaillen, kävimme myös kuuntelemassa rikosoikeudenkäyntejä. Kyse taisi (ymmärrykseni mukaan) olla ensimmäisen asteen rikosoikeudenkäynneistä eikä valitusasteesta. Ainakin kuvittelen olleeni eri rakennuksessa niitä kuuntelemassa. Koska en – ainakaan vielä – puhu tai ymmärrä espanjaa sujuvasti, ja muutenkin olin vähän pihalla siitä, missä milloinkin olimme, niin en ole täysin varma mistä oikeusasteesta oli kyse.

Oikeudenkäynnit ovat, mikäli oikein ymmärsin, kolmen vuoden ajan olleet suurimmaksi osaksi suullisia. Oikeudenkäynnit Boliviassa ovat myös julkisia lukuunottamatta lapsiin kohdistuneita väkivallantekoja koskevia oikeudenkäyntejä. Näin ollen pääsimme ongelmitta kuuntelemaan meneillään olevia istuntoja. Periaatteessa moni asia prosessissa näytti menevän samalla tavoin kuin Suomessa. Kyse oli vakavammista rikosasioista, jolloin paikalla oli tuomarin lisäksi lautamiehiä (jueces ciudadanos). Lautamiehiä oli kaksi, puheenjohtajana tuomari ja lisäksi yhdestä kahteen muuta tuomaria (jueces técnicos) ja kaksi käräjäsihteerin tapaista henkilöä, joista toinen piti pöytäkirjaa ja toinen kuljetti papereita edestakaisin osapuolten välillä sekä nauhoitti käsinauhurilla kaiken mitä sanottiin. Lisäksi salissa oli tietenkin syyttäjä/asianomistajapuoli ja puolustus, joissa molemmissa oli useita asianajajia. Periaatteessa siis suhteellisen yleismaailmallisen kuuloista.

Hämmennystä pienessä päässäni aiheutti se, että vain yhdessä tapauksessa paikalla oli myös itse syytetty. Häntä ei kuitenkaan edes kuultu missään vaiheessa. Toisaalta mikään istunnoista ei päättynyt tuomioon, vaan kaikki vain jotenkin kummallisesti jäivät kesken ja ainakin luullakseni jatkuvat joku toinen päivä. Yksi istunto jäi kesken sen takia, että asianomistajapuolen esittämä todiste oli kopio, ja eihän siitä silloin puolustuksen mukaan voinut olla varma oliko se aito asiakirja vai maksettu todiste. Tunnelma salissa oli lisäksi hyvin kafkamainen. Salin ovi oli koko ajan auki ja käytävältä kuului jatkuvasti kamala meteli saliin. Oven piti kuulemma olla auki, sillä muuten istunto ei olisi ollut julkinen. Suomen julkiset istunnot siis eivät ehkä tosiasiallisesti olekaan julkisia(ko?). Tuomarilla tai kellään muullakaan ei myöskään ollut mikrofonia pöydällään, ja totta kai tuomari puhui aivan äärettömän hiljaa. Vaikka istuin eturivissä, en saanut oikein mitään selvää tämän puheesta. Lisäksi tuomari ja tämän apulaiset ravasivat jatkuvasti salista pois ja takaisin istunnon ollessa käynnissä. Kävivätkö he yhtenään vessassa vai mitä tekemässä, jäi minulle arvoitukseksi.

Kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen kokemus, vaikka prosessin kulku jäi hieman hämärän peittoon. Kuulin myöskin myöhemmin, että suuri osa tuomareista on lahjottavissa, eli se jolla on maksaa tuomarille, voittaa juttunsa. Ikävän kuuloinen seikka, vaikkakin olin osannut tämän tapaista jossain määrin odottaa. 

Kuvia en ottanut arvattavissa olevista syistä, mutta ohessa kuva oikeustalon ikkunasta otettuna. Maisemasta nähtävissä Illimani-vuori.

Karnevaalihuumaa ja traaginen päätös illalle

Oruron karnevaalit ovat Bolivian suurimmat ja näyttävimmät karnevaalit, jonne matkustaa ihmisiä myös Perusta ja muista naapurivaltioista asti. Olimme muutaman vapaaehtoiskaverin kanssa varanneet matkatoimiston kautta liput lauantaipäivälle, jonka pitäisi olla perjantaista tiistaihin kestävien karnevaalien paras päivä. Liput maksoivat 569 bolivianoa ja pakettiin kuului bussikuljetus La Pazista Oruroon ja takaisin, pari eväspussia, lounas ja ruokajuoma (paceño-olut tai limu) sekä paikka katsomossa. Ilman katsomopaikkaa karnevaaleja on turha mennä seuraamaan, koska tanssikadun molemmille puolille on kyhätty rakennelmia, eikä muualta tanssijoita näe.

Bussikuljetuksemme lähti La Pazin keskustasta klo 3.30 lauantaiyöllä, joten nukkumiset sitä ennen olivat jääneet aika vähille. Bussi ei myöskään ollut huippulaatua, joten mistään miellyttävästä kyydistä ei voinut puhua. Vajaan viiden tunnin matkanteon jälkeen saavuimme lopulta Oruroon. Matkallamme oli mukana meidän vapaaehtoisten lisäksi joitain länsimaalaisia sekä bolivialaisia karnevaalituristeja. Saimme yllemme keltaiset sadeviitat sillä karnevaaleissa ei ole kyse pelkästään tanssijoiden ihastelemisesta, vaan myös paljon kaikesta muusta, kuten suomalaisittain tutusti oluenjuonnista ja tärkeänä osana toisten kastelemisesta joko vedellä tai tekolumi-suihkeella. Mekin saimme suihkepullolliset tekolunta, jotta hauskanpito voisi alkaa.

Löysimme paikkamme katsomosta karnevaalien ollessa jo hyvässä käynnissä. Päivä oli aivan mainio, aurinko paistoi ja oli todella lämmintä, vaikka Oruro sijaitseekin noin 3700 metrissä. Karnevaalitanssijoilla oli mitä erikoisempia pukuja. Puvut kuvastavat Bolivian ja eri kaupunkien historiaa. Lisää mielenkiintoisesta historiasta ja tanssijoiden esittämistä hahmoista muun muassa seuraavassa linkissä: http://www.carnavalexhibit.org/bolivia.php

Vaikka kulkueet ja puvut olivatkin todella upeita, niin muutaman tunnin kovalla puupenkillä paikallaan istumisen jälkeen aloin miettiä onko tosissaan tarkoitus istua tällä tavoin vielä seitsemän tuntia. Kuljetus takaisin La Paziin olisi nimittäin aikaisintaan seitsemältä illalla. Päivän edetessä muutkin katsojat alkoivat käydä levottomimmiksi, etenkin kun paceña alkoi virrata. Tekolumi-suihkeet kaivettiin esiin ja kohta olivatkin vaatteet ja hiukset täynnä valkoista kuorrutusta. Syntyi suihkesota, kun lapset ja aikuiset pitivät hauskaa aikansa kuluksi. Ehkä olen jo vanha ja tylsä, mutta jotenkin en itse osannut nauttia siitä, että hiukset roikkuivat tahmaisina päässä valkoisen mössön painosta ja vaatteet olivat sotkussa. Aika moni kuitenkin selvästi nautti, sen verran taukoamatta lunta suihkusi. Hetken päästä siirryinkin alimmalle penkkiriville saadakseni hengittää muutakin kuin suihketta.

Olin jossain vaiheessa miettinyt voivatko karnevaalit todellakin jatkua aamusta yöhön asti, mutta eri kulkueita oli sen verran paljon, että viimeisimppien tanssijoiden oli vuoro lähteä liikkeelle vasta myöhään auringon laskettua. Kaikki ei kuitenkaan sujunut odotetusti, vaan karnevaalit saivat traagisen päätöksen. Illan edetessä ihmiset alkoivat vaihtaa paikkaa katsomosta tanssikadulle ja kadun yllä kulkevalla siltarakennelmalle. Paikalla olleiden poliisien olisi tietenkin tullut estää tämä, mutta poliisit täällä Boliviassa eivät näytä pahemmin tekevän muuta, kuin kuljeksivan ympäriinsä tärkeän näköisinä. Siltarakennelmaa ei todellakaan ollut tarkoitettu siihen, että siellä istuisi lähemmäs sata ihmistä. Näin kuitenkin pääsi järjestäjien sekä poliisien huolimattomuuden takia käymään, eikä jälki ollut kaunista. Meidän katsomomme sijaitsi aivan sillan vieressä, ja yhtäkkiä näimme kuinka silta romahti kokonaisuudessaan alas ihmisten päälle. Myös katsomo, jossa istuimme näytti huojuvan, koska yksi siltarakennelman palkki nojasi sitä vasten. Rakennusmääräykset ja ylipäätään turvallisuusmääräykset täällä eivät todellakaan ole sitä luokkaa, mihin Euroopassa on totuttu, eivätkä mitkään karnevaalien rakennelmat tarkemmin katsottuna näyttäneet kovinkaan kestäviltä. Myöskään ensiavun tulo paikalle ei ollut erityisen nopeaa eikä helppoa ihmismassan takia. 

Siltarakennelma aamupäivästä

Sortunut silta ja hätäännystä tanssikadulla

 

Paikan päällä oli pienimuotoista hätääntymistä, muttei onneksi suurempaa paniikkia, koska ihmisiä oli niin paljon että yleisen paniikin vallatessa tilanne olisi voinut olla todella vaarallinen. Pääsimme kuitenkin suhteellisen helposti lähtemään alueelta pois ja suunnistimme bussillemme, joka lähtikin La Paziin suunniteltua aikaisemmin tapahtuneen vuoksi. Seuraavana päivänä kuulin, että romahduksessa oli kuollut neljä ihmistä, viisi oli loukkaantunut vakavasti ja yhteensä noin kuusikymmentä oli viety sairaalaan. Karnevaalit kuitenkin jatkuivat jo kolme tuntia tapahtuneen jälkeen, mikä näin suomalaisen korviin kuulostaa erikoiselta. No, bolivialaiset kuulemma elävät juhliakseen. Toivoa sopii, että tapahtuneesta otetaan oppia ja turvallisuuteen panostetaan aiempaa enemmän.

Pitkän päivän jälkeen ajatuksena oli suru kuolleiden ja loukkaantuneiden puolesta, mutta toisaalta myös kiitollisuus siitä, ettei itselle tai muille tutuille tapahtunut mitään sekä toivomus ettei tapahtuisi vastaisuudessakaan. Koskaan ei nimittäin voi olla varma tulevasta. Toisaalta liikaa ei kannata ajatella, muuten voisi yhtä hyvin jäädä kotiin neljän seinän sisälle.