Potosí ja Sucre

Bolivian suuret kaupungit ovat kaikki todella erilaisia, tunnelmaltaan ja kaupunkikuvaltaan. Otimme kavereiden kanssa päivän vapaata yhdistettynä pääsiäisperjantaihin (pääsiäismaanantai ei Boliviassa ole vapaapäivä), joten saimme pidennetyn viikonlopun käytettäväksi matkustamiseen. Alun perin tarkoituksena oli mennä Beniin, sademetsä-alueelle, mutta koska sadekausi on tänä vuonna jatkunut normaalia pidempään, päätimme mennä etelään sadetta pakoon. Niinpä valitsimme kohteiksi Potosín ja Sucren.

La Pazista Potosíin kestää bussilla noin 10 tuntia. Tällä kertaa valitsimme Bus Caman, koska sen hinta, 100 bs, ei huimannut päätä. Bus Camassa penkit saa laskettua aika alas ja ne ovat l-e-v-e-ä-t. Lisäksi bussissa on tv-ruutu ja siinä näytettiin jopa ihan hyviä elokuvia (ei pelkästään Jean Claude Van Damme -leffoja, kuten Venezuelan busseissa). Bussi oli tietysti yöbussi, ja hyvistä penkeistä huolimatta en saanut nukuttua koko yönä.

Aamulla saavuimme PotosÍin. Potosín uusi bussiasema oli suuri ja hieno, tuli mieleen pieni lentokenttä. 

Potosín bussiasema

Sieltä taksi keskustaan (20 bs, josta oli 5 bs ylimääräistä hintaa) ja löysimme mukavan pienen hostellin, jossa vessassa oli jopa paperia ja saippua. Sitten lähdimme etsimään toimistoa, josta saisi ostettua retken hopeakaivokseen. Tarkoituksena oli, että kolmen hengen matkaseurueestamme vain yksi olisi mennyt retkelle. Meitä kahta muuta vähän epäilytti retken vaarat: mahdollinen sortumavaara, myrkylliset kaasut ja klaustrofobia. Lopulta parin toimiston tarjonnan läpikäynnin jälkeen löysimme kuitenkin toimiston, jota pitivät entiset kaivostyöläiset. He saivat retken kuulostamaan hyvin organisoidulta ja mikäli olisi vaara ahdistuskohtauksesta, niin retkellä olisi mukana myös apuopas, joka voisi viedä ahdistuneen kaivoksesta ulos. Lopulta päätin sitten minäkin osallistua retkelle. Hintaa retkellä oli n. 15 euron edestä ja siihen kuului 4 tunnin ajasta opastusta (vuoren sisällä vajaa 2 tuntia) ja varusteina haalarit, kumpparit, hengistyssuojain, kypärä ja lamppu sekä pieni reppu, johon sai mahtumaan tuliaisia kaivostyöläisille sekä vesipullon.

Kello kahden aikoihin retki alkoi. Kävimme ostamassa tuliaisiksi coca-lehtiä ja mehua. Tupakkaa ei kannata viedä, koska sen polttaminen heikentää hapenottokykyä ja huonontaa keuhkoja jo muutenkin huonossa kaivosilmassa. Suojavaatteisiin pukeuduttuamme lähdimme Cerro Rico -kaivokseen. Ilmassa oli jännityksen tuntua, kun kävelimme alaspäin liukkaita ja mutaisia käytäviä. Mihinkään ei kannattanut koskea, koska seinämissä saattoi olla myrkyllisiä aineita. Myöskään ylöspäin ei kannattanut kääntää katsetta, sillä tippukivimäisesti ylhäältä tulevat kauniit vihreät muodostelmat ja vähemmän kauniit keltaiset rykelmät olivat erittäin myrkyllisiä. Jos ainetta tippuisi silmään, niin se olisi samantien lääkärireissu edessä. Ensimmäiset puoli tuntia olivat aika tuskaista aikaa minulle. Ilmassa oli niin paljon kaasuja, että hengittäminen oli vaikeaa ja jatkuvasti yskitti. Laitoin lopulta hengistyssuojaimen nenän päälle, jolloin hengittäminen kävi hieman helpommaksi. Lopulta myös ilmanlaatu parani jonkin verran. Tapasimme muutamia kaivostyöläisiä, joiden oloja kävi sääliksi, ja lahjoitimme heille tulaisemme. Retken loppupuolella saavuimme luolaan, jossa oli El Tio. Tio on kaivostyöläisille alamaailman valtias, jota täytyy hyvitellä erilaisin lahjoin, jottei se laita työläisten päälle kirousta. Joka kaivoksessa on oma tionsa. Mekin hyvittelimme Tioa antamalla sille cocalehtiä ja 96-prosenttista alkoholia. Jonkin aikaa vielä käveltyämme aloimme nähdä päivänvaloa, huh mikä helpotus. Retki oli ohitse ja kaikki olivat erittäin tyytyväisiä. Retki oli ollut erittäin mielenkiintoinen, mutta olin todella helpottunut päästessäni pois kaivoksesta puhtaaseen ilmaan ja päivänvaloon. En ikinä kykenisi työskentelemään kaivoksessa. Toisaalta naisia ei kaivokseen päästetäkään työntekijöiksi, koska he voisivat kuulemma vietellä Tion.

El Tio

helpottuneena retken jälkeen 

Toinen päivä Potosíssa sujui kaupunkia katsellessa. Potosíssa on erittäin kaunis koloniaalinen keskusta värikkäitä vanhoja taloja ja vaaleita kirkkoja. Iltapäivällä otimme bussin Sucreen, joka on noin kolmen tunnin upeiden maisemien päässä Potosísta. Sucre taas on aivan erilainen kaupunki kuin Potosí (tai La Paz). Sen keskusta on täysin valkoinen ja siellä on kauniita puistoja. Kaupunki on hyvin miellyttävä ja turvallisen oloinen. Lisäksi katukuvassa näkyy enemmän länsimaalaisia turisteja, kuin missään muussa kaupungissa. Sucressa löysimme todella hyvän hostellin markkinakatua vastapäätä. Kuuden hengen hostellihuone oli siisti ja wc täysin länsimäinen. Huoneeseen ei koko aikana myöskään tullut muita asukkaita kuin me. Aamiainen ei kuulunut hintaan, mutta reilun euron aamiainen oli ehdottomasti maksamisen arvoinen.

Potosíssa

Potosíssa

Sucressa

Sucressa

Sucresta teimme päiväretken Maragua-kraaterille. Ensin kävelimme parisen tuntia mielettömissä vuori- ja maalaismaisemissa, jonka jälkeen auto kyyditsi meidät kraaterin läheisyyteen pieneen kylään. Kylästä matkaa kraaterille oli noin 20 minuuttia kävellen. Kraateri ei sinänsä ole ns. tavallinen tulivuoren purkauksesta tai vastaavasta syntynyt kraateri, vaan eräänlainen luonnonmuodostelma. Hieno se oli joka tapauksessa. Vuorten värit täällä ovat aivan mahtavat. Joskus aina tulee mieleen Islannin maisemat ja miksi ei, onhan sekä Bolivian että Islannin maaperä tuliperäistä ja siitä vuorten väritkin tulevat. Päivä oli upea ja retkeily suhteellisen helppoa. Suosittelen ehdottomasti!

Viimeisenä päivänä Sucressa meillä olikin kiire tutustua nähtävyyksiin. Emme nimittäin saaneet enää bussia Sucresta La Paziin, joten jouduimme ostamaan bussiliput Sucresta Potosíin ja sieltä La Paziin. Niinpä meillä oli Sucressa aikaa vain aamupäivä kierrellä hienoja puistoja ja Sucren kaunista hautausmaata ennen bussin lähtöä. Bussissa sitten saimmekin ihailla salamanlyöntejä taivaalla. Lopun ajan Potosíssa vietimmekin ranskalaisessa ravintolassa, jossa sai n. 15 eurolla gourmet-tason illallisen ruokaviineineen.

Tietoisku: What on earth am I doing here? Ja minkälaisissa oloissa asustelen?

Kuten aiemmin olen maininnut, olen Boliviassa ICYE-järjestön kautta. ICYE eli International Cultural Youth Exchange on voittoa tavoittelematon kansalaisjärjestö, joka lähettää ja vastaanottaa nuoria (ja välillä vähemmän nuoria) ihmisiä eri puolille maailmaa vapaaehtoistyöhön. Järjestöllä on useassa maassa omat maakohtaiset toimistonsa, joista Suomen toimisto tunnetaan nimellä Maailmanvaihto http://maailmanvaihto.fi/. ICYE on toiminut hyvin pitkään vapaaehtoiskentällä, ja järjestelyt onnistuivatkin mielestäni erittäin hyvin kokemuksen tuomalla varmuudella. Tietenkin Bolivian päässä on ollut joitain hankaluuksia, mutta olisin ihmetellyt mikäli kaikki olisi sujunut kuin vettä vain latinalaisen kulttuurin tuntiessani.

Vapaaehtoistyöpaikkoja minulla on tällä hetkellä kaksi. Toivon, että jossain vaiheessa saan vielä kolmannenkin. (Mahdollinen) kolmas työpaikka oli nimittäin se, minkä olin alunperin ilmoittanut Bolivian ICYE:lle valitsevani työkseni. Sen alkamisesta ei vaan ole vielä minkäänlaista varmuutta. Sitä odotellessa olen kuitenkin tyytyväinen nykyisiin työpaikkoihini, joista toinen on järjestö, joka auttaa kengänkiillottaja-lapsia (Lustrabotas) ja toinen perinteisempi ihmisoikeusjärjestö. Tällä hetkellä olen Lustrabotas-projektissa aamupäivisin ja iltapäivisin ihmisoikeusjärjestössä. Tarkempaa kuvausta työpäivistäni on luvassa myöhemmin blogissani.

Asun La Pazissa bolivialaisessa perheessä alueella nimeltä Los Pinos. Los Pinos sijaitsee eteläisessä kaupunginosassa, joka on hyvin turvallisen oloinen alue. Etenkin Los Pinos on mukava, pieni ja uudehko asuinalue, jossa ei ainakaan vielä tähän mennessä ole ollut mitään ihmeempää rikollisuutta. Ainoa ikävämpi puoli eteläisessä kaupunginosassa asumisessa on se, että keskustaan matkaamiseen kuluu pahimmillaan yli tunti aikaa ruuhkasta riippuen. Muuten asuminen täällä on oikein leppoisaa.

Zona Suria

Samaa näkymää Zona Surista

Host-perheeni kuuluu Bolivian kasvavaan ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa kahteen autoon, isoon taloon hyvällä alueella, muutamaan televisioon ja useaan makuuhuoneeseen omilla kylpyhuoneillaan. Perheeseen kuuluu äiti, isäpuoli sekä kaksi tytärtä (18- ja 23-vuotiaat) ja kaksi koiraa. Nuorempi tyttäristä on tällä hetkellä ICYE Bolivian kautta Sveitsissä vapaaehtoistöissä vuoden verran, mistä syystä perhe on ottanut minut majoitukseen. Perhe saa nimittäin oman tyttärensä vapaaehtoisjakson maksusta alennusta majoittaessaan Boliviaan tulevan vapaaehtoisen.

Host-äiti ja -sisar

Lempparikoirani Lola, joka ei valitettavasti saa tulla taloon sisälle kuin ruokailemaan

Perheen lellikkikoira Salvador (Salva)

Kun luin kotiini ennen lähtöä tulleesta infokirjeestä, että asuisin Boliviassa host-perheessä, heräsi mielessäni pieni epäilyksenpoikanen. Olen nimittäin asunut jo 14 vuotta omillani, joten yhtäkkiä perheessä, ja vielä vieraassa sellaisessa, asuminen kuulosti hankalalta. Ajattelin kuitenkin, että kyseessä on enemmänkin mahdollisuus. Nimittäin mahdollisuus tutustua bolivialaiseen kulttuuriin paremmin ja mahdollisuus oppia espanjankieli nopeammin. Nyt olen asunut perheessä jo vajaa kaksi kuukautta ja tähän mennessä kaikki on sujunut hyvin. Perheenjäsenet vaikuttavat suurimmaksi osaksi mukavilta ja ystävällisiltä ihmisiltä. He ovat myös antaneet minulle omaa tilaa, mikä ei ole aina itsestään selvää täällä. Boliviassa lapset elävät vanhempiensa kanssa pitkälle aikuisuuteen, vähintään siihen asti, kunnes saavat työpaikan ja monet vielä vuosia senkin jälkeen. Muun muassa host-sisareni isä asuu samassa taloudessa oman isänsä kanssa. Näin ollen bolivialaiset vanhemmat ovat usein hyvin suojelevia lapsiaan kohtaan, vaikka nämä olisivat aikuisia, ja ”lapsilla” on monesti kotiintuloajat.

Vaikka host-perheeni vaikuttaa mukavalta, en aina kuitenkaan tiedä onko kaikki täysin kunnossa välillämme. Boliviassa ei ole tapana sanoa suoraan, mikäli jonkun henkilön kanssa on ongelmia. Tai sitä ei sanota suoraan kyseiselle henkilölle, mutta ongelmista voidaan kyllä puhua henkilön selän takana. Aika siis näyttää, kuinka sujuvasti perheen kanssa tulevat asiat menemään, vai saanko jossain vaiheessa kuulla kiertotietä tietämättäni aiheuttamistani ongelmista.

Host-perheeni kotitalo (ensimmäinen taloista) 

Olohuonetta

Lisää olohuonetta

Näkymää huoneeni ikkunasta, pilvet peittävät usein aamuisin taustalla häämöttävät vuoret

Huoneeni, joka on Sveitsissä tällä hetkellä asuvan tyttären huone

Huoneeni

Se mikä minua hieman hämmentää host-perheessäni on heidän, tai pikemminkin host-äitini, suhtautuminen vähempiosaisiin, tummaihoisiin ja perheen toiseen koiraan. Perheen tytär on suvaitsevaisempi ja todella eläinrakas, mutta äidin ajatukset eivät aina kohtaa omiani. Hän on hyvin ennakkoluuloinen ja jyrkkä mielipiteissään, minkä lisäksi hän kohtelee perheen toista koiraa mielestäni huonosti antaen rakkauttaan vain pilalle lellitylle chihuahualle. Perheen luona käy myös siivooja/kodinhoitaja Vicky kahden päivän ajan viikossa. Vicky on cholita eli perinteiseen asuun pukeutuva, alkuperäiskansaan kuuluva nainen. Vicky asuu El Altossa, mutta käy viikon jokaisena arkipäivänä siivoamassa Zona Surin keskiluokkaisten perheiden koteja ja asuu nämä päivät perheiden luona poissa omien lastensa luota. Myöskään Vicky ei mielestäni saa täysin asianmukaista kohtelua host-perheessäni, vaan häntä käskytetään kuten kotiapulaisia aikoinaan. Hän ei myöskään esimerkiksi syö perheen kanssa yhdessä, vaan tekee perheelle ruoat ja syö yksin vasta muiden noustua pöydästä. Tämäkin on laittanut miettimään suhtautumistani perheeseen. Olen kuitenkin harkinnut, ettei ole minun asiani tyrkyttää omia ajatuksiani ihmiselle, joka on ottanut minut asumaan luokseen. Tuon toki ajatukseni hänen tietoonsa, mutten yritä pakottaa häntä ajattelemaan tavallani, vaikka välillä harmittaa kuulla kuinka suvaitsemattomasti joku ajattelee toisista ihmisistä. Tämä on ehkä tätä erilaiseen kultuuriin tutustumista, koska täällä hyvin moni ajattelee samalla tavoin, kuin host-äitini. Toisaalta kuitenkaan rasismi ja muiden ihmisten tai eläinten sekä luonnon huono kohtelu ei voi olla niin sanotusti kulttuuria, jota pitäisi suvaita sen nimissä. Nämä ovat vaikeita asioita muuttaa yksittäisenä vapaaehtoistyöntekijänä, mutta toivon että joitain ajatuksia jäisi host-äitini päähän muhimaan hänen kuullessaan minun mielipiteitäni.

Vicky, perheessä kuukauden kanssani samaan aikaan asunut japanilainen vapaaehtoistyöntekijä sekä minä itse

Suolaa silmänkantamattomiin

Bolivia on upea maa täynnä hienoja matkakohteita. Yksi niistä on 3600 metrin korkeudella sijaitseva Salar de Uyuni Bolivian lounaisosassa lähellä Chilen rajaa.

Olen menossa suola-aavikolle elokuussa kuivan kauden aikaan, mutta mieleeni juolahti että olisi hienoa nähdä suola-aavikko myös sadekauden aikana, jolloin se muuttuu aavikosta suolajärveksi. Tällä hetkellä Boliviassa on virallisesti sadekausi, mutta vuosi on ollut erikoinen. Osassa Boliviaa ei ole erityisemmin satanut, kun taas esimerkiksi pohjoisessa Benin maakunnassa on satanut senkin edestä. http://www.bbc.com/news/world-latin-america-26029248

Yleensä Salar de Uyunilla riittää vettä toukokuulle asti, joten päätimme muutama viikko sitten parin kaverin kanssa tehdä päiväretken suola-aavikolle toiveenamme nähdä aavikkolla vettä. Matkaaminen La Pazista Uyunin kaupunkiin ei voisi olla helpompaa. Menimme kaksi päivää ennen lähtöä bussiasemalle, jossa ostimme liput yöbussiin (130 bolivianoa eli n. 13 euroa yhteen suuntaan semi-cama -bussissa, jonka penkit taipuvat noin puoliväliin alas). Liput kannattaa ostaa ainakin jonkin verran ennen matka-aikaa, koska reitti on turistien keskuudessa erittäin suosittu. Yksi kavereistamme joutuikin jäämään pois retkeltä, koska ei enää lähtöajankohtana saanut lippua.

Bussimatka kesti 12 tuntia, mutta mikäli ei ole ongelmia nukkua bussissa, niin matka-ajasta ei kannata huolehtia. Itselläni nukkuminen bussissa teettää ongelmia, etenkin tällä reitillä, jolla suurin osa tiestä on päällystämätöntä muhkuraa ja kyyti sen mukaisesti aika raffia. Toisaalta bussimatkustaminen on sen verran halpaa, niin mitäpä sitä nyt yöunia murehtimaan. Perille päästyämme meitä oli vastassa (bolivialaiseen tapaan puolitoista tuntia myöhässä) matkanjärjestäjä, jolta olimme ostaneet retken suola-aavikolle. Lopulta vielä pari tuntia palloiltuamme yllättävän mukavassa, mutta hyvin turistivoittoisessa Uyunin kaupungissa, retki lopulta alkoi. Kaikki retket alkavat samaan aikaan kello 10.30, jolloin nelivedot lähtevät liikkeelle sisällään yleensä kuskin lisäksi seitsemän matkustajaa. Jos vain mahdollista, kannattaa yrittää saada istumapaikka muualta kuin viimeiseltä penkkiriviltä, mikäli haluaa panostaa mukavuuteen matkanteossa. Iso osa ajasta nimittäin kuluu autossa istuessa, eikä se ole kovin mukavaa polvien ollessa kiinni edessä olevassa selkämyksessä.

Uyunin taloja

Laama Uyunin kaupungissa

Ensimmäinen kohde oli junien hautausmaa. Jotenkin kummallisen oloinen turistinähtävyys. Vanhat höyryveturit on jo vuosia sitten vain hylätty alueelle. Voisi kuvitella, että vanhat junaromut olisi joko kierrätetty tai muutoin tuhottu, eikä vain jätetty keskelle autiomaata. Toisaalta nähtävyydessä oli omalla tavallaan kaunista estetiikkaa, vaikka kyllä mietin mitä tuhoa ruostuneet metalliromut saavat aikaiseksi maaperässä ajan kuluessa. Toisaalta saattaa olla, ettei hätä ole tämän näköinen, Junien metalli on nimittäin haluttua tavaraa, ja ihmiset käyvät salaa keräämässä sitä talteen alueelta. Junia onkin koko ajan vähemmän turistien ihmeteltävinä ja saattaa olla ettei junia muutamien vuosien kuluttua ole olemassa, ellei Uyunin pikkukylä ole sitä ennen tehnyt asialle jotain. Suunnitelmissa on muuttaa alue museoksi.

Vanhat raiteet häviävät horisonttiin

Junan katolta ei ollut kivaa yrittää tulla alas

Junien hautausmaan jälkeen siirryimme itse maailman suurimmalle suola-aavikolle. Upea paikka, valtavan kokoinen alue pelkkää valkoista suolaa kilometrien verran (n. 10 582 neliökilometriä wikipedian mukaan). Suolakuoren alla on kuitenkin vettä. Veden näkee niissä kohdin, joissa suolakuoreen on ilmestynyt reikiä. Kuoren alareuna on täynnä kristallisoitunutta kidettä. Kuori on kuitenkin ihmeen kestävä, vaikkakin ohut. Aavikolla ajetaankin osio Dakar-rallista tammikuussa. Kuljettajien täytyy kuitenkin tietää reitti hyvin, sillä aavikon alla kulkee joki, jonka kohdalla kuori on heikko ja saattaa pettää.

Valokuvia oli hauska ottaa 

Valkoista suolaa

Viimeinen kohde oli Isla del Pescado, joka aavikon ollessa veden vallassa on ihan oikea saari. Nyt se vaan kohosi suola”merestä” kummallisena saarekkeena täynnä jättimäisiä ikivanhoja kaktuksia. Saaren äärellä söimme lounaamme, joka oli laaman lihaa. Vähän hassulta tuntui syödä laamaa, mutta ihan maukasta se oli. Vinkkivitonen aavikolle matkaaville: ottakaa mukaan jotain pään suojaksi! Aavikon ollessa hohtavan valkoinen ja auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta ainakin minulla päälaki kärähti pahemman kerran ja auringonpistos oli lähellä.

Jättiläiskaktuksia

Isla del Pescado

Päivä oli huippuhieno, vaikka emme nähneet veden pisaraakaan suola-aavikolla. Se jäi hieman kaihertamaan mieltä, etenkin kun nyt tekstiä kirjoittaessani on jo pari viikkoa putkeen satanut joka päivä ja varmasti aavikollakin olisi vettä. Tein siten päätöksen palata Boliviaan joku päivä sellaisena aikana, jolloin aavikolla takuuvarmasti näkee vettä!

Paluumatka La Paziin sujui paremmilla yöunilla, vaikka keskellä yötä heräsinkin siihen, että bussin rengas pamahti. Onneksi kuski oli sen verran kätevä (varmaan näillä teillä ei ole kovinkaan harvinaista edellä mainittu tapahtuma), että onnistui vaihtamaan renkaan ja matka jatkui. Olen kuullut tarinoita myös matkan tyssäämisestä ja tuntien odotuksista. La Paziin saavuimme hyvissä ajoin kello kahdeksan aikaan aamulla väsyneinä, mutta onnellisina hienosta kokemuksesta.

Bolivialainen oikeudenkäynti

Isäntäperheeni tyttären täti on asianajaja La Pazissa, johon minulla on ollut ilo tutustua. Kyseessä on nimittäin todella ystävällinen ja lämminhenkinen nainen, jonka toimistossa olen tähän mennessä pariin otteeseen vieraillut juttelemassa Bolivian oikeusjärjestelmästä ja maidemme eroista.

Muutama päivä sitten kävimme tädin kanssa katsomassa miltä näyttää La Pazin valitustuomioistuin. Ja hienoltahan se näytti. Upea vanha ja arvokas rakennus kaupungin keskellä. Jotta tutustuisin oikeusjärjestelmään syvemminkin, kuin vain rakennusta ihaillen, kävimme myös kuuntelemassa rikosoikeudenkäyntejä. Kyse taisi (ymmärrykseni mukaan) olla ensimmäisen asteen rikosoikeudenkäynneistä eikä valitusasteesta. Ainakin kuvittelen olleeni eri rakennuksessa niitä kuuntelemassa. Koska en – ainakaan vielä – puhu tai ymmärrä espanjaa sujuvasti, ja muutenkin olin vähän pihalla siitä, missä milloinkin olimme, niin en ole täysin varma mistä oikeusasteesta oli kyse.

Oikeudenkäynnit ovat, mikäli oikein ymmärsin, kolmen vuoden ajan olleet suurimmaksi osaksi suullisia. Oikeudenkäynnit Boliviassa ovat myös julkisia lukuunottamatta lapsiin kohdistuneita väkivallantekoja koskevia oikeudenkäyntejä. Näin ollen pääsimme ongelmitta kuuntelemaan meneillään olevia istuntoja. Periaatteessa moni asia prosessissa näytti menevän samalla tavoin kuin Suomessa. Kyse oli vakavammista rikosasioista, jolloin paikalla oli tuomarin lisäksi lautamiehiä (jueces ciudadanos). Lautamiehiä oli kaksi, puheenjohtajana tuomari ja lisäksi yhdestä kahteen muuta tuomaria (jueces técnicos) ja kaksi käräjäsihteerin tapaista henkilöä, joista toinen piti pöytäkirjaa ja toinen kuljetti papereita edestakaisin osapuolten välillä sekä nauhoitti käsinauhurilla kaiken mitä sanottiin. Lisäksi salissa oli tietenkin syyttäjä/asianomistajapuoli ja puolustus, joissa molemmissa oli useita asianajajia. Periaatteessa siis suhteellisen yleismaailmallisen kuuloista.

Hämmennystä pienessä päässäni aiheutti se, että vain yhdessä tapauksessa paikalla oli myös itse syytetty. Häntä ei kuitenkaan edes kuultu missään vaiheessa. Toisaalta mikään istunnoista ei päättynyt tuomioon, vaan kaikki vain jotenkin kummallisesti jäivät kesken ja ainakin luullakseni jatkuvat joku toinen päivä. Yksi istunto jäi kesken sen takia, että asianomistajapuolen esittämä todiste oli kopio, ja eihän siitä silloin puolustuksen mukaan voinut olla varma oliko se aito asiakirja vai maksettu todiste. Tunnelma salissa oli lisäksi hyvin kafkamainen. Salin ovi oli koko ajan auki ja käytävältä kuului jatkuvasti kamala meteli saliin. Oven piti kuulemma olla auki, sillä muuten istunto ei olisi ollut julkinen. Suomen julkiset istunnot siis eivät ehkä tosiasiallisesti olekaan julkisia(ko?). Tuomarilla tai kellään muullakaan ei myöskään ollut mikrofonia pöydällään, ja totta kai tuomari puhui aivan äärettömän hiljaa. Vaikka istuin eturivissä, en saanut oikein mitään selvää tämän puheesta. Lisäksi tuomari ja tämän apulaiset ravasivat jatkuvasti salista pois ja takaisin istunnon ollessa käynnissä. Kävivätkö he yhtenään vessassa vai mitä tekemässä, jäi minulle arvoitukseksi.

Kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen kokemus, vaikka prosessin kulku jäi hieman hämärän peittoon. Kuulin myöskin myöhemmin, että suuri osa tuomareista on lahjottavissa, eli se jolla on maksaa tuomarille, voittaa juttunsa. Ikävän kuuloinen seikka, vaikkakin olin osannut tämän tapaista jossain määrin odottaa. 

Kuvia en ottanut arvattavissa olevista syistä, mutta ohessa kuva oikeustalon ikkunasta otettuna. Maisemasta nähtävissä Illimani-vuori.

Karnevaalihuumaa ja traaginen päätös illalle

Oruron karnevaalit ovat Bolivian suurimmat ja näyttävimmät karnevaalit, jonne matkustaa ihmisiä myös Perusta ja muista naapurivaltioista asti. Olimme muutaman vapaaehtoiskaverin kanssa varanneet matkatoimiston kautta liput lauantaipäivälle, jonka pitäisi olla perjantaista tiistaihin kestävien karnevaalien paras päivä. Liput maksoivat 569 bolivianoa ja pakettiin kuului bussikuljetus La Pazista Oruroon ja takaisin, pari eväspussia, lounas ja ruokajuoma (paceño-olut tai limu) sekä paikka katsomossa. Ilman katsomopaikkaa karnevaaleja on turha mennä seuraamaan, koska tanssikadun molemmille puolille on kyhätty rakennelmia, eikä muualta tanssijoita näe.

Bussikuljetuksemme lähti La Pazin keskustasta klo 3.30 lauantaiyöllä, joten nukkumiset sitä ennen olivat jääneet aika vähille. Bussi ei myöskään ollut huippulaatua, joten mistään miellyttävästä kyydistä ei voinut puhua. Vajaan viiden tunnin matkanteon jälkeen saavuimme lopulta Oruroon. Matkallamme oli mukana meidän vapaaehtoisten lisäksi joitain länsimaalaisia sekä bolivialaisia karnevaalituristeja. Saimme yllemme keltaiset sadeviitat sillä karnevaaleissa ei ole kyse pelkästään tanssijoiden ihastelemisesta, vaan myös paljon kaikesta muusta, kuten suomalaisittain tutusti oluenjuonnista ja tärkeänä osana toisten kastelemisesta joko vedellä tai tekolumi-suihkeella. Mekin saimme suihkepullolliset tekolunta, jotta hauskanpito voisi alkaa.

Löysimme paikkamme katsomosta karnevaalien ollessa jo hyvässä käynnissä. Päivä oli aivan mainio, aurinko paistoi ja oli todella lämmintä, vaikka Oruro sijaitseekin noin 3700 metrissä. Karnevaalitanssijoilla oli mitä erikoisempia pukuja. Puvut kuvastavat Bolivian ja eri kaupunkien historiaa. Lisää mielenkiintoisesta historiasta ja tanssijoiden esittämistä hahmoista muun muassa seuraavassa linkissä: http://www.carnavalexhibit.org/bolivia.php

Vaikka kulkueet ja puvut olivatkin todella upeita, niin muutaman tunnin kovalla puupenkillä paikallaan istumisen jälkeen aloin miettiä onko tosissaan tarkoitus istua tällä tavoin vielä seitsemän tuntia. Kuljetus takaisin La Paziin olisi nimittäin aikaisintaan seitsemältä illalla. Päivän edetessä muutkin katsojat alkoivat käydä levottomimmiksi, etenkin kun paceña alkoi virrata. Tekolumi-suihkeet kaivettiin esiin ja kohta olivatkin vaatteet ja hiukset täynnä valkoista kuorrutusta. Syntyi suihkesota, kun lapset ja aikuiset pitivät hauskaa aikansa kuluksi. Ehkä olen jo vanha ja tylsä, mutta jotenkin en itse osannut nauttia siitä, että hiukset roikkuivat tahmaisina päässä valkoisen mössön painosta ja vaatteet olivat sotkussa. Aika moni kuitenkin selvästi nautti, sen verran taukoamatta lunta suihkusi. Hetken päästä siirryinkin alimmalle penkkiriville saadakseni hengittää muutakin kuin suihketta.

Olin jossain vaiheessa miettinyt voivatko karnevaalit todellakin jatkua aamusta yöhön asti, mutta eri kulkueita oli sen verran paljon, että viimeisimppien tanssijoiden oli vuoro lähteä liikkeelle vasta myöhään auringon laskettua. Kaikki ei kuitenkaan sujunut odotetusti, vaan karnevaalit saivat traagisen päätöksen. Illan edetessä ihmiset alkoivat vaihtaa paikkaa katsomosta tanssikadulle ja kadun yllä kulkevalla siltarakennelmalle. Paikalla olleiden poliisien olisi tietenkin tullut estää tämä, mutta poliisit täällä Boliviassa eivät näytä pahemmin tekevän muuta, kuin kuljeksivan ympäriinsä tärkeän näköisinä. Siltarakennelmaa ei todellakaan ollut tarkoitettu siihen, että siellä istuisi lähemmäs sata ihmistä. Näin kuitenkin pääsi järjestäjien sekä poliisien huolimattomuuden takia käymään, eikä jälki ollut kaunista. Meidän katsomomme sijaitsi aivan sillan vieressä, ja yhtäkkiä näimme kuinka silta romahti kokonaisuudessaan alas ihmisten päälle. Myös katsomo, jossa istuimme näytti huojuvan, koska yksi siltarakennelman palkki nojasi sitä vasten. Rakennusmääräykset ja ylipäätään turvallisuusmääräykset täällä eivät todellakaan ole sitä luokkaa, mihin Euroopassa on totuttu, eivätkä mitkään karnevaalien rakennelmat tarkemmin katsottuna näyttäneet kovinkaan kestäviltä. Myöskään ensiavun tulo paikalle ei ollut erityisen nopeaa eikä helppoa ihmismassan takia. 

Siltarakennelma aamupäivästä

Sortunut silta ja hätäännystä tanssikadulla

 

Paikan päällä oli pienimuotoista hätääntymistä, muttei onneksi suurempaa paniikkia, koska ihmisiä oli niin paljon että yleisen paniikin vallatessa tilanne olisi voinut olla todella vaarallinen. Pääsimme kuitenkin suhteellisen helposti lähtemään alueelta pois ja suunnistimme bussillemme, joka lähtikin La Paziin suunniteltua aikaisemmin tapahtuneen vuoksi. Seuraavana päivänä kuulin, että romahduksessa oli kuollut neljä ihmistä, viisi oli loukkaantunut vakavasti ja yhteensä noin kuusikymmentä oli viety sairaalaan. Karnevaalit kuitenkin jatkuivat jo kolme tuntia tapahtuneen jälkeen, mikä näin suomalaisen korviin kuulostaa erikoiselta. No, bolivialaiset kuulemma elävät juhliakseen. Toivoa sopii, että tapahtuneesta otetaan oppia ja turvallisuuteen panostetaan aiempaa enemmän.

Pitkän päivän jälkeen ajatuksena oli suru kuolleiden ja loukkaantuneiden puolesta, mutta toisaalta myös kiitollisuus siitä, ettei itselle tai muille tutuille tapahtunut mitään sekä toivomus ettei tapahtuisi vastaisuudessakaan. Koskaan ei nimittäin voi olla varma tulevasta. Toisaalta liikaa ei kannata ajatella, muuten voisi yhtä hyvin jäädä kotiin neljän seinän sisälle.