Potosí
ja Sucre
Bolivian
suuret kaupungit ovat kaikki todella erilaisia, tunnelmaltaan ja
kaupunkikuvaltaan. Otimme kavereiden kanssa päivän vapaata
yhdistettynä pääsiäisperjantaihin (pääsiäismaanantai ei
Boliviassa ole vapaapäivä), joten saimme pidennetyn viikonlopun
käytettäväksi matkustamiseen. Alun perin tarkoituksena oli mennä
Beniin, sademetsä-alueelle, mutta koska sadekausi on tänä vuonna
jatkunut normaalia pidempään, päätimme mennä etelään sadetta
pakoon. Niinpä valitsimme kohteiksi Potosín ja Sucren.
La
Pazista Potosíin kestää bussilla noin 10 tuntia. Tällä kertaa
valitsimme Bus Caman, koska sen hinta, 100 bs, ei huimannut päätä.
Bus Camassa penkit saa laskettua aika alas ja ne ovat l-e-v-e-ä-t.
Lisäksi bussissa on tv-ruutu ja siinä näytettiin jopa ihan hyviä
elokuvia (ei pelkästään Jean Claude Van Damme -leffoja, kuten
Venezuelan busseissa). Bussi oli tietysti yöbussi, ja hyvistä
penkeistä huolimatta en saanut nukuttua koko yönä.
Aamulla
saavuimme PotosÍin. Potosín uusi bussiasema oli suuri ja hieno,
tuli mieleen pieni lentokenttä.
 |
| Potosín bussiasema |
Sieltä taksi keskustaan (20 bs,
josta oli 5 bs ylimääräistä hintaa) ja löysimme mukavan pienen
hostellin, jossa vessassa oli jopa paperia ja saippua. Sitten
lähdimme etsimään toimistoa, josta saisi ostettua retken
hopeakaivokseen. Tarkoituksena oli, että kolmen hengen
matkaseurueestamme vain yksi olisi mennyt retkelle. Meitä kahta
muuta vähän epäilytti retken vaarat: mahdollinen sortumavaara,
myrkylliset kaasut ja klaustrofobia. Lopulta parin toimiston
tarjonnan läpikäynnin jälkeen löysimme kuitenkin toimiston, jota
pitivät entiset kaivostyöläiset. He saivat retken kuulostamaan
hyvin organisoidulta ja mikäli olisi vaara ahdistuskohtauksesta,
niin retkellä olisi mukana myös apuopas, joka voisi viedä
ahdistuneen kaivoksesta ulos. Lopulta päätin sitten minäkin
osallistua retkelle. Hintaa retkellä oli n. 15 euron edestä ja
siihen kuului 4 tunnin ajasta opastusta (vuoren sisällä vajaa 2
tuntia) ja varusteina haalarit, kumpparit, hengistyssuojain, kypärä
ja lamppu sekä pieni reppu, johon sai mahtumaan tuliaisia
kaivostyöläisille sekä vesipullon.
Kello
kahden aikoihin retki alkoi. Kävimme ostamassa tuliaisiksi
coca-lehtiä ja mehua. Tupakkaa ei kannata viedä, koska sen
polttaminen heikentää hapenottokykyä ja huonontaa keuhkoja jo
muutenkin huonossa kaivosilmassa. Suojavaatteisiin pukeuduttuamme
lähdimme Cerro Rico -kaivokseen. Ilmassa oli jännityksen tuntua,
kun kävelimme alaspäin liukkaita ja mutaisia käytäviä. Mihinkään
ei kannattanut koskea, koska seinämissä saattoi olla myrkyllisiä
aineita. Myöskään ylöspäin ei kannattanut kääntää katsetta,
sillä tippukivimäisesti ylhäältä tulevat kauniit vihreät
muodostelmat ja vähemmän kauniit keltaiset rykelmät olivat
erittäin myrkyllisiä. Jos ainetta tippuisi silmään, niin se olisi
samantien lääkärireissu edessä. Ensimmäiset puoli tuntia olivat
aika tuskaista aikaa minulle. Ilmassa oli niin paljon kaasuja, että
hengittäminen oli vaikeaa ja jatkuvasti yskitti. Laitoin lopulta
hengistyssuojaimen nenän päälle, jolloin hengittäminen kävi
hieman helpommaksi. Lopulta myös ilmanlaatu parani jonkin verran.
Tapasimme muutamia kaivostyöläisiä, joiden oloja kävi sääliksi,
ja lahjoitimme heille tulaisemme. Retken loppupuolella saavuimme
luolaan, jossa oli El Tio. Tio on kaivostyöläisille alamaailman
valtias, jota täytyy hyvitellä erilaisin lahjoin, jottei se laita
työläisten päälle kirousta. Joka kaivoksessa on oma tionsa. Mekin
hyvittelimme Tioa antamalla sille cocalehtiä ja 96-prosenttista
alkoholia. Jonkin aikaa vielä käveltyämme aloimme nähdä
päivänvaloa, huh mikä helpotus. Retki oli ohitse ja kaikki olivat
erittäin tyytyväisiä. Retki oli ollut erittäin mielenkiintoinen,
mutta olin todella helpottunut päästessäni pois kaivoksesta
puhtaaseen ilmaan ja päivänvaloon. En ikinä kykenisi
työskentelemään kaivoksessa. Toisaalta naisia ei kaivokseen
päästetäkään työntekijöiksi, koska he voisivat kuulemma
vietellä Tion.
 |
| El Tio |
 |
| helpottuneena retken jälkeen |
Toinen
päivä Potosíssa sujui kaupunkia katsellessa. Potosíssa on
erittäin kaunis koloniaalinen keskusta värikkäitä vanhoja taloja
ja vaaleita kirkkoja. Iltapäivällä otimme bussin Sucreen, joka on
noin kolmen tunnin upeiden maisemien päässä Potosísta. Sucre taas
on aivan erilainen kaupunki kuin Potosí (tai La Paz). Sen keskusta
on täysin valkoinen ja siellä on kauniita puistoja. Kaupunki on
hyvin miellyttävä ja turvallisen oloinen. Lisäksi katukuvassa
näkyy enemmän länsimaalaisia turisteja, kuin missään muussa
kaupungissa. Sucressa löysimme todella hyvän hostellin
markkinakatua vastapäätä. Kuuden hengen hostellihuone oli siisti
ja wc täysin länsimäinen. Huoneeseen ei koko aikana myöskään
tullut muita asukkaita kuin me. Aamiainen ei kuulunut hintaan, mutta
reilun euron aamiainen oli ehdottomasti maksamisen arvoinen.
 |
| Potosíssa |
 |
| Potosíssa |
 |
| Sucressa |
 |
| Sucressa |
Sucresta
teimme päiväretken Maragua-kraaterille. Ensin kävelimme parisen
tuntia mielettömissä vuori- ja maalaismaisemissa, jonka jälkeen
auto kyyditsi meidät kraaterin läheisyyteen pieneen kylään.
Kylästä matkaa kraaterille oli noin 20 minuuttia kävellen.
Kraateri ei sinänsä ole ns. tavallinen tulivuoren purkauksesta tai
vastaavasta syntynyt kraateri, vaan eräänlainen luonnonmuodostelma.
Hieno se oli joka tapauksessa. Vuorten värit täällä ovat aivan
mahtavat. Joskus aina tulee mieleen Islannin maisemat ja miksi ei,
onhan sekä Bolivian että Islannin maaperä tuliperäistä ja siitä
vuorten väritkin tulevat. Päivä oli upea ja retkeily suhteellisen
helppoa. Suosittelen ehdottomasti!
Viimeisenä
päivänä Sucressa meillä olikin kiire tutustua nähtävyyksiin.
Emme nimittäin saaneet enää bussia Sucresta La Paziin, joten
jouduimme ostamaan bussiliput Sucresta Potosíin ja sieltä La
Paziin. Niinpä meillä oli Sucressa aikaa vain aamupäivä kierrellä
hienoja puistoja ja Sucren kaunista hautausmaata ennen bussin lähtöä.
Bussissa sitten saimmekin ihailla salamanlyöntejä taivaalla. Lopun ajan Potosíssa vietimmekin ranskalaisessa ravintolassa, jossa sai
n. 15 eurolla gourmet-tason illallisen ruokaviineineen.
