Matkalla kohti uutta ja tuntematonta

Menopaluulennot Boliviaan La Paziin maksoivat mukavan loven vuoden aikana säästämääni matkakassaan. Hinnaksi tuli 1230 euroa. Varmasti halvemmalla pääsisi, jos jaksaisi kikkailla reittien kanssa eli ostaisi ”halpis”lennot johonkin muuhun maahan (esim. Brasiliaan tai Peruun) ja sieltä matkustaisi yön yli bussilla Boliviaan. Mutta kun mukana on melkein kahdeksan kuukauden tavarat, niin kyseinen vaihtoehto ei houkuttanut. Lensin siis AA:lla Lontoon ja Miamin kautta La Paziin. Yhteensä melkein kolmekymmentä tuntia matkustusaikaa, joka vielä piteni matkan edetessä.

Lento Lontooseen sujui kivuttomasti, mutta lentäminen USA:aan on tehty jossain määrin hankalaksi. Matkatavarat sentään siirtyivät automaattisesti Miamiin saakka Helsingistä, mutta Heathrowin kentällä ei auttanut vaikka oli valmiina lippu koneeseen. Piti mennä jonottamaan vuoroaan maahantuloviranomaisten kyselytunnille (siis vaikka oltiin vielä Euroopassa) ja vielä tekemään uusi lähtöselvitys. Lento Lontoosta Miamiin ei myöskään ollut mikään helppo nakki. Lennon kesto oli yhdeksän tuntia, ja matkan aikana oli ilmakuoppia, joissa persus nousi penkistä, ja pääsinpä myös todistamaan ensimmäistä sairauskohtausta lentokoneessa.

Lopulta saavuttiin Miamin kansainväliselle lentokentälle. Olin kuvitellut koneen vaihdon New Yorkissa olevan hankalaa ja aikaa vievää, mutta Miami päihitti. Maahantulokyselytunnin jono ei vienyt onneksi kahta tuntia, kuten viimeksi Nykissä, ja pääsin kyselyistäkin suhteellisen helpolla, kun en ollut maahan jäämässä, mutta sen jälkeen alkoikin se hitaampi osio. Laukut tulee tosiaan USA:ssa tullisäännösten takia selvittää uudelleen, vaikka ne olisi Helsingissä selvitetty määränpäähän saakka. Laukkujen saamisessa kestikin sitten reilun tunnin verran. Laukkujen saamisen jälkeen tuli mennä jälleen uuteen jonoon, joka vei jälleen uudelle kyselijälle. Sen jälkeen onnistui laukkujen uudelleen selvittäminen ja lähtöportin etsiminen. Kaikessa tässä meni yli kolme tuntia. Onneksi minulla oli vielä hyvin pari tuntia aikaa ennen koneen lähtöä. Lähtöajan lähestyessä kävi kuitenkin selväksi, että koko kenttä oli kaaoksen vallassa, luultavasti itärannikon lumimyrskyjen takia sieltä tulevien koneiden myöhästellessä. Lopulta koneeseen alettiin ottaa sisään ihmisiä kello kolme yöllä paikallista aikaa, neljä tuntia myöhässä.

Väsymys jo hieman painoi silmiä, mutta koneessa torkuttujen tuntien avulla määränpään lähestyessä olo oli suhteellisen virkeä. Pilviverhojen alla levittäytyi Bolivia ja lopulta La Paz kaikessa komeudessaan ympärillään mielettömän upeat lumihuippuiset vuoret. La Pazin lentokenttä sijaitsee El Altossa reilut 4000 metriä merenpinnan yläpuolella. Kenttä on maailman korkeimmalla sijaitseva kansainvälinen lentokenttä, ja se on keskellä punatiilisistä taloista muodostuvaa vähempituloisten ihmisten asuinaluetta. Kiitorata on lyhyt ja kapea, ja lentokoneet tarvitsevat voimakkaaseen jarrutukseen soveltuvat erikoisrenkaat. Laskeutuminen tuntui kuitenkin pehmeältä, vaikka edellä mainittu tieto hieman laittoikin jännittämään. Maahantuloselvitys La Pazissa oli onneksi naurettavan helppo verrattuna Miamiin. Toisaalta on kuitenkin hyvä ymmärtää ja puhua espanjaa ainakin jollain tasolla, jotta saa virkailijan kysymyksistä selvää ja pystyy niihin vastailemaan. Matkalaukkunikin oli löytänyt tiensä perille Boliviaan, toisin kuin muutamalla muulla vähemmän onnekkaalla, ja totesin tulleeni lopultakin määränpäähäni.

Näkymää Suomesta

 

Bolivian yllä

 

Bolivian lumihuippuisia vuoria

Maailmanvaihdon kautta kaikki järjestelyt olivat sujuvia ja helppoja eikä minun tarvinnut itse osata tehdä mitään nyt Boliviaan päästyäni. Maailmanvaihdon Bolivialaisen vastakappaleen ICYE Bolivian edustaja oli minulla kentällä vastassa, otti matkalaukkuni hellään huomaansa ja ohjasi minut autonsa luokse. Ajaessamme El Alton läpi kiinnitin huomiota siihen, että koko kaupunki näytti olevan kuin keskeneräinen rakennustyömaa. Suuressa osassa taloja alaosa oli rakennetty, ja niissä näytti asuvan ihmisiä, mutta yläosa kattoineen puuttui kokonaan. Tätä ihmetellessäni kuskini Carlos kertoi, että ihmiset jättävät asuntonsa tarkoituksella rakentamatta loppuun asti, koska keskeneräisestä talosta ei tarvitse maksaa niin suurta maksua (kai veroa) valtiolle, kuin valmiiksi rakennetusta talosta. Nyt valtio on kuulemma muuttamassa tätä sääntöä, jotta ihmiset eivät voisi enää keplotella rakentamisella. El Alto vaikutti kuitenkin mielestäni omalla tavallaan charmikkaalta paikalta, vaikka voikin kuulemma olla illalla ja yöaikaan vaarallinen. 

Matkasimme El Altosta alaspäin La Pazin keskustan ohi alueelle, jonka nimi on Zona Sur. Alue on tunnettu varakkaamman väen asuinpaikkana, ja talot olivatkin isoja ja kauniita omine pihoineen. Kerrostalojakin löytyi, ja ellei ihan joka ikinen, niin ainakin suurin osa niistä oli hienompia kuin suomalaiset harmaat laatikkokerrostalot. Tulen asumaan viiden ja puolen kuukauden ajan isäntäperheessä, ja tulevan perheeni talo sijaitsee Los Pinos -nimisellä alueella Zona Surissa. Lentokentältä matkaa kertyi tunnin verran, kun lopulta pääsimme Los Pinosiin ja perheeni luokse. Nyt olin viimein perillä!

Matkatavarani lepäävät tyytyväisinä 30 tunnin koettelemusten jälkeen uudessa huoneessani.

Matkajärjestelyistä ja vapaaehtoistyöstä

Miksi lähdin vapaaehtoistyöhön Etelä-Amerikkaan? Siis ihan ilman palkkaa ja vieläpä itse maksan siitä, että teen töitä ilmaiseksi! Ja Boliviaan, eikö se ole tosi vaarallinen paikka? Tässäpä muutamia kysymyksiä, joita minulle on esitetty.

No, tietenkin auttamisenhalun lisäksi minulla oli muitakin syitä lähteä matkaan. Halusin saada kokemusta kenttätyöskentelystä ja sen lisäksi työstä ihmisoikeusjärjestössä, joten ajattelin vapaaehtoistyön olevan helppo väylä saada sitä. Niin ja hyvä on, mainitaan nyt sekin, että irtiotto hektisestä työelämästä oli myös bonus. Niinpä tammikuussa 2013 googletin eri vaihtoehtoja tehdä vapaaehtoistyötä. Ja nimenomaan Etelä-Amerikassa, koska halusin työkokemuksen lisäksi oppia puhumaan espanjaa sujuvasti (tai ainakin paremmin kuin nyt).

Mahdollisuuksia vapaaehtoistyöhön löytyy paljon, joko itse työpaikkaa etsien tai sitten suomalaisen tai ulkomaalaisen järjestön kautta. Halvimmaksi tulisi etsiä itse työpaikka, joko netin kautta Suomesta käsin tai paikan päältä. Toisaalta helpointa taas on mennä järjestön kautta, joka hoitaa kaikki käytännön järjestelyt ja lähettää ihmisiä työpaikkoihin, joilla ainakin yleensä on kokemusta vapaaehtoistyöntekijöistä. Mutta järjestön kautta meneminen yleensä maksaa ainakin jonkin verran. Selaillessani tietoa netistä silmiin pisti järjestö Maailmanvaihto, jonka toiminta vaikutti hyvin organisoidulta ja heillä oli muutama erittäin kiinnostavan kuuloinen projekti Etelä-Amerikassa. Niinpä sitten aikalailla heti pisti hakemuksen menemään, sillä hakuaika kyseisiin projekteihin oli piakkoin päättymässä. Samaan aikaan tapahtui monta muutakin asiaa, kuten uusi työpaikka, joten päätin lykätä vapaaehtoistyön aloittamista seuraavan vuoden alkuun.

Lykkääminen tarkoittikin sitä, että hyvin saatoin jättää koko asian ajatuksista. Toukokuussa oli Maailmanvaihdon leiri vapaaehtoistyöhon vuonna 2013 – 2014 meneville. Siellä koko asia jälleen muistui mieleen ja jotenkin aloin ajattelemaan ensimmäistä kertaa, että tässähän ollaan kai oikeastikin lähdössä vajaan vuoden päästä asumaan toiselle puolelle maapalloa. Vaikka olen asunut ulkomailla aeimminkin pariin otteeseen, niin on se silti aika jännää lähteä täysin eri kulttuuriin asumaan ja työskentelemään kielellä, jota ei osaa kovinkaan hyvin.

No, vuosi meni töitä tehdessä, ja tuleva matka jälleen unohtui mielestä. Kunnes tuli joulukuu ja oli aika laittaa papereita eteenpäin. Boliviaan vapaaehtoistyöhön lähtiessä tulee hankkia etukäteen kuukauden voimassa oleva viisumi (objeto determinado visa). Ongelmalliseksi asian tekee se, ettei Bolivialla ole Suomessa suurlähetystöä. Onneksi lähin suurlähetystö sijaitsee niinkin lähellä, kuin Ruotsissa. Viisumia varten piti lähettää nippu kaikenmaailman papereita ja passi. Laitoin lähetyksen menemään joulukuun puolessa välissä. Lähtö Boliviaan oli helmikuun alussa, ja kun tammikuun 24. päivään mennessä ei ollut passia kuulunut takaisin, aloin jo hieman huolestua. Turhaan, sillä passi tuli takaisin muutaman päivän päästä hyvissä ajoin (4 päivää) ennen suunniteltua lähtöä. Mañana-fiilis.

No, kaikki ei kuitenkaan mennyt kuin Strömssössä. Yllättäen viikko ennen lähtöpäivää sainkin kuulla joutuvani pieneen leikkaukseen. Leikkaus sinänsä ei ollut mitenkään erityinen juttu, mutta lääkärin mukaan kannattaisi odottaa ainakin kaksi viikkoa, että leikkaushaava menisi kunnolla umpeen. Jouduin sitten hankkimaan uuden lentolipun. Ja suosittelen lämpimästi lentolippujen ostamista Kilroyn kautta, koska lippujen vaihto heidän avullaan onnistui todella sutjakkaasti. Lisähuomautuksena se, että en voi kyllä suositella American Airlinesia, koska lentoyhtiö on tähän mennessä muuttanut paluulentojen aikataulua jo muutamaan otteeseen. Toisaalta näissäkin muutoksissa Kilroy on toiminut hyvänä välikätenä.

Kaikkien kommelluksien jälkeen (mm. viimeisenä päivänä tajusin ostaa uuden puhelinliittymän, joka toimisi Boliviassa) pääsin lopulta matkaan 12.helmikuuta.

¿Que pasa? 

Herätys kello viisi aamulla. Pikainen suihku ja viimeiset silmäykset matkalaukun sisältöön. Mitäköhän sieltä saisi otettua pois, aivan liikaa tavaraa on lähdössä mukaan. Pari vaatetta vielä takaisin kaappiin laukusta, ja se oli siinä. Vielä pusut kissalle hyvästiksi ennen oven kiinni laittamista. Seuraavan kerran näen kodin vasta seitsemän ja puolen kuukauden päästä.

Nyt olen matkalla Etelä-Amerikkaan, Boliviaan! Tarkoitus on työskennellä vapaaehtoistyöntekijänä ihmisoikeusjärjestössä puolisen vuotta, minkä jälkeen matkustella vajaat pari kuukautta Perussa ja mikäli rahat riittävät, käväistä Galapagos-saarilla.

lentokentällä odottelemassa lentosukat jalassa