Bolivialainen oikeudenkäynti

Isäntäperheeni tyttären täti on asianajaja La Pazissa, johon minulla on ollut ilo tutustua. Kyseessä on nimittäin todella ystävällinen ja lämminhenkinen nainen, jonka toimistossa olen tähän mennessä pariin otteeseen vieraillut juttelemassa Bolivian oikeusjärjestelmästä ja maidemme eroista.

Muutama päivä sitten kävimme tädin kanssa katsomassa miltä näyttää La Pazin valitustuomioistuin. Ja hienoltahan se näytti. Upea vanha ja arvokas rakennus kaupungin keskellä. Jotta tutustuisin oikeusjärjestelmään syvemminkin, kuin vain rakennusta ihaillen, kävimme myös kuuntelemassa rikosoikeudenkäyntejä. Kyse taisi (ymmärrykseni mukaan) olla ensimmäisen asteen rikosoikeudenkäynneistä eikä valitusasteesta. Ainakin kuvittelen olleeni eri rakennuksessa niitä kuuntelemassa. Koska en – ainakaan vielä – puhu tai ymmärrä espanjaa sujuvasti, ja muutenkin olin vähän pihalla siitä, missä milloinkin olimme, niin en ole täysin varma mistä oikeusasteesta oli kyse.

Oikeudenkäynnit ovat, mikäli oikein ymmärsin, kolmen vuoden ajan olleet suurimmaksi osaksi suullisia. Oikeudenkäynnit Boliviassa ovat myös julkisia lukuunottamatta lapsiin kohdistuneita väkivallantekoja koskevia oikeudenkäyntejä. Näin ollen pääsimme ongelmitta kuuntelemaan meneillään olevia istuntoja. Periaatteessa moni asia prosessissa näytti menevän samalla tavoin kuin Suomessa. Kyse oli vakavammista rikosasioista, jolloin paikalla oli tuomarin lisäksi lautamiehiä (jueces ciudadanos). Lautamiehiä oli kaksi, puheenjohtajana tuomari ja lisäksi yhdestä kahteen muuta tuomaria (jueces técnicos) ja kaksi käräjäsihteerin tapaista henkilöä, joista toinen piti pöytäkirjaa ja toinen kuljetti papereita edestakaisin osapuolten välillä sekä nauhoitti käsinauhurilla kaiken mitä sanottiin. Lisäksi salissa oli tietenkin syyttäjä/asianomistajapuoli ja puolustus, joissa molemmissa oli useita asianajajia. Periaatteessa siis suhteellisen yleismaailmallisen kuuloista.

Hämmennystä pienessä päässäni aiheutti se, että vain yhdessä tapauksessa paikalla oli myös itse syytetty. Häntä ei kuitenkaan edes kuultu missään vaiheessa. Toisaalta mikään istunnoista ei päättynyt tuomioon, vaan kaikki vain jotenkin kummallisesti jäivät kesken ja ainakin luullakseni jatkuvat joku toinen päivä. Yksi istunto jäi kesken sen takia, että asianomistajapuolen esittämä todiste oli kopio, ja eihän siitä silloin puolustuksen mukaan voinut olla varma oliko se aito asiakirja vai maksettu todiste. Tunnelma salissa oli lisäksi hyvin kafkamainen. Salin ovi oli koko ajan auki ja käytävältä kuului jatkuvasti kamala meteli saliin. Oven piti kuulemma olla auki, sillä muuten istunto ei olisi ollut julkinen. Suomen julkiset istunnot siis eivät ehkä tosiasiallisesti olekaan julkisia(ko?). Tuomarilla tai kellään muullakaan ei myöskään ollut mikrofonia pöydällään, ja totta kai tuomari puhui aivan äärettömän hiljaa. Vaikka istuin eturivissä, en saanut oikein mitään selvää tämän puheesta. Lisäksi tuomari ja tämän apulaiset ravasivat jatkuvasti salista pois ja takaisin istunnon ollessa käynnissä. Kävivätkö he yhtenään vessassa vai mitä tekemässä, jäi minulle arvoitukseksi.

Kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen kokemus, vaikka prosessin kulku jäi hieman hämärän peittoon. Kuulin myöskin myöhemmin, että suuri osa tuomareista on lahjottavissa, eli se jolla on maksaa tuomarille, voittaa juttunsa. Ikävän kuuloinen seikka, vaikkakin olin osannut tämän tapaista jossain määrin odottaa. 

Kuvia en ottanut arvattavissa olevista syistä, mutta ohessa kuva oikeustalon ikkunasta otettuna. Maisemasta nähtävissä Illimani-vuori.